Sunnuntai-iltaa, pitkästä aikaa! Tänä aamuna puhelinta vilkaistessani, ensimmäisenä silmiini osui allaoleva, italialaisen novelistin ja elokuvakäsikirjoittajan Francesca Melandrin kirjoittama teksti. Olen lukenut tuon moneen otteeseen päivän aikana, niin kertakaikkisen ajankohtainen, koskettava teksti. Ajattelin tallentaa sen myös tänne blogiini, muistoksi tästä eriskummallisesta, epätodellisesta ajasta. Kun social distancingista, etäkoulusta ja pleksilaseista kaupan kassoilla tuli (toivottavasti vain hetkeksi) uusi normaali.
We fell asleep in one world, and woke up in another.
Suddenly Disney is out of magic,
Paris is no longer romantic,
New York doesn’t stand up anymore,
the Chinese wall is no longer a fortress, and Mecca is empty.
Hugs & kisses suddenly become weapons,
and not visiting parents & friends becomes an act of love.
Suddenly you realize that power, beauty & money are worthless,
and can’t get you the oxygen you’re fighting for.
The world continues its life and it is beautiful.
It only puts humans in cages. I think it’s sending us a message:
“You are not necessary. The air, earth, water, and sky without you are fine.
When you come back, remember that you are my guests. Not my masters.”
FRANCESCA MELANDRI
Minulta on kyselty mitä kuuluu kun ei kuulu mitään. Piti oikein pysähtyä miettimään mitä minulle kuuluu – vastaus lienee ettei kertakaikkisesti mitään. Ei ainakaan mitään ihmeellistä, pelkkää social distancingia. Vanhempieni kirjoittamia kauppalistoja, etätöitä, pitkiä kävelylenkkejä. Jumissa olevia lihaksia, laatikoiden siivoamista, Netflix-maratoneja. Kilpirauhasen liikatoimintaa. Sain nimittäin vihdoinkin, puolentoista vuoden jahkailun jälkeen, käytyä erikoislääkärillä vinksallaan olevien kilpirauhasarvojeni ja epämääräisten oireiden vuoksi (palan tunne kurkussa, äänen käheys, hengen ahdistus, sydämen tykytys) ja liikatoimintahan sieltä löytyi. Nyt on lääkitys aloitettu ja odottelen ensimmäistä aikaa radiojodihoitoon. Kelle moinen on tuttua, saa mielellään kertoa kokemuksia!
Jos tämä korona-aika on epätodellista, ahdistavaa ja pelottavaa, on tästä seurannut siis jotain hyvääkin. Yllämainitun lääkärikäynnin lisäksi olen pitkästä aikaa innostunut valokuvaamisesta ja blogiakin tekee mieli jälleen kirjoitella. Vaikka toisaalta tämä tuntuukin aivan turhalta hömpältä juuri nyt… Sormet syyhyäisivät myös puutarhahommiin – ajattelin kuluttaa tulevan kesän kotipihalla kukkia kasvatellen. Tulppaanien nousemista maasta jo innolla odottelen (istutin niitä viime syksynä ensimmäistä kertaa ikinä) ja sitten pääsenkin jo istuttamaan dahlioita ja unikkoa. Viime keväänä nukuin onneni ohitse mutta nyt sain vihdoin tilattua muutaman Café au lait -dahlian mukulan. Sain myös loistavan idean tehdä kukkamaa vanhempieni pihamaalle – olisi isällänikin karanteenin jatkuessa tekemistä kun kävisi kastelemassa kukkaistutuksiani.
Nyt hetkeksi cMoren ja A Million Little Thingsin ääreen ennen seuraavaa etätyöviikkoa. Halaus ja tsemppiä uuteen viikkoon kaikille, pysykää terveinä ღ
Sunnuntai, ensimmäinen maaliskuuta. Niin vain selvittiin marraskuisesta helmikuusta… tosin mennyt talvilomaviikkomme oli sentään onneksi kaikkea muuta kuin marraskuinen – aurinkoa ja pakkasta, peilikirkkaat järven jäät ja pitenevät päivät. Ainoastaan lumi puuttui. Mutta eipä puutu enää… Sitä on jo niin tottunut lumettomaan talveen ja tennarikeleihin että tänä aamuna satanut lumi ei innosta yhtään. Varsinkin kun sen myötä taivas jälleen pilvistyi. Mutta toisaalta, aivan sama kun päivät kuitenkin pitenevät koko ajan! Näin loman viime metreillä huomaankin haaveilevani jo tulevasta kesästä ja viikkoa pidemmästä lomasta.
Pahoittelut jälleen pitkästä radiohiljaisuudesta, helmikuu pääsi lipumaan ohi ilman yhdenyhtä postausta. Ehkä yritän ottaa tahdiksi edes tämän kerran kuussa kirjoittelun… ;) Enpä olisi vielä viime syksynäkään uskonut, että minulla saattaa mennä monta päivää niin, etten edes avaa kotiläppäriäni – mutta niin vain nykyään käy, varsin useinkin. Toki nykyään sitä surffailee puhelimella ja muokkaan tänä päivänä kuvatkin pitkälti puhelimen Lightroom-sovelluksella.
Sain taannoin postaustoiveen kirjoitella siitä, mikä on saanut minut pysymään aliresurssoidussa, suht kuormittavassa päivätyössäni kaikki nämä vuodet. Kaikki nämä kaksikymmentä! vuotta… Hyvä kysymys, kiitos Ella. Olen tuota samaa asiaa nimittäin pohtinut itsekin, vähintään viimeiset kymmenen vuotta :) Siihen ei liene mitään yhtä yksinkertaista selitystä. Ehkä suurin tekijä saman työnantajan palveluksessa pysymiseen (kaikesta kiireestä, yt-kierroksista yms. huolimatta) ovat aina olleet lähimmät työkaverit, se ehdottomasti suurin voimavara! Minua on kaikkina näinä vuosina siunattu huippukivoilla tiimikavereilla, joista muutamasta on jäänyt ystäviä loppuelämän ajaksi ღ Muistan kuinka vuosia sitten meinasin välillä väsyä siihen, että työkavereita tuli ja meni (minun ollessa ja pysyessä) – mutta olen tainnut vuosien saatossa tottua siihenkin. Vaikka koenkin edelleen välillä uuvuttavaksi sanoa heippoja ihanille ihmisille ja aloittaa jälleen tutustumisen uusiin työkavereihin aivan alusta. Samahan tilanne toki olisi jos itse vaihtaisi usein työpaikkaa…
Toinen tekijä lienee turvallisuudenhakuisuus. Kun on vakityöpaikka ja varmuus siitä, että palkka maksetaan joka kuukausi, mukava työ ja ihanat työkaverit, sitä on helppo jämähtää siihen tuttuun ja turvalliseen. Tai no, turvallisesta ei nykypäivänä voine puhua juuri millään alalla, sen verran tuulista tuntuu kaikkialla nykyään olevan. Ja ehkä siinä myös yksi syy jämähtämiseen, kiitollisuus siitä, että on saanut kaikki nämä vuodet kuitenkin säilyttää oman työpaikkansa. Kertonee ainakin jossain määrin arvostuksesta työpanostani ja osaamistani kohtaan. Toki tuokin tilanne voi nykymaailmassa muuttua minä hetkenä hyvänsä, en todellakaan ole tuudittautunut nykytilanteen pysyvyyteen. Kaikkea muuta. Varsinkin tiedostaen ikäni. Mutta tiedän myös olevani hyvä siinä mitä teen, ikä on tuonut tässä asiasta selkeästi lisää itsevarmuutta.
Tästä päästäänkin luonnollisesti seuraavaan jämähtämiseni syyhyn. Nimittäin ikääni. Sitä kun lähestyy viittäkymmentä (huhheijaa, miksi musta ei tunnu yhtään siltä?!), ei enää ole ihan yksinkertaista tuosta noin vain vaihtaa työpaikkaa. Huomaan usein miettiväni, että se juna meni jo… että jos olisin halunnut vaihtaa työpaikkaa, olisi se pitänyt tehdä jo kymmenen vuotta sitten. Selailen kyllä usein työpaikkailmoituksia mutta huomaan aina ajattelevani, ettei kukaan palkkaisi enää tämän ikäistä. Toisaalta sitten taas, minullahan on mitä todennäköisimmin (jos luoja suo) edessäni vielä parikymmentä työvuotta. Enkä ole satavarma jaksanko it-alan hektisyyttä vielä kuusikymppisenä. Toisaalta taas koen, että juurikin tuo hektisyys ja nuoremmat työkaverit pitävät myös oman mielen nuorena.
Sitä en kiellä, ettenkö tasaisin väliajoin pohtisi mikä minusta tulee isona. Sen kun tietäisikin! Olen nimittäin vuosikaudet harmitellut sitä, ettei minulla ole ikinä ollut mitään yhtä, selkeää kutsumusammattia. Sitä ikäänkuin ajautui parikymmentä vuotta sitten nykyiseen työhönsä. Toki toimenkuvani on vuosien saatossa vaihdellut jonkin verran – siinäkin ehkä yksi syy mikä on saanut mielenkiintoni säilymään kaikki nämä vuodet. Mutta voi hyvänen aika miten paljon uusia opiskelualoja ja ammatteja onkaan syntynyt tämän kahdenkymmenen vuoden aikana! Opiskelemani markkinointi ja viestintäkin on täysin muuttunut siitä mitä se oli omina opiskeluaikoinani. Usein haaveilenkin lähteväni opiskelemaan jotain – joko täydentämään vanhoja opintoja tai kokeilemaan jotain aivan uutta. Yrittäen samalla miettiä, mikä olisi se työ tai ala missä viisikymppisenkin työpanosta arvostettaisiin ja missä voisi sujuvasti jatkaa aina eläkeikään asti. Olen viime aikoina miettinyt paljon myös sitä, että haluaisin vielä joskus tehdä työtä, jolla olisi oikeasti merkitystä ihmisten hyvinvoinnille. Olisiko se sitten psykofyysistä fysioterapiaa tai jotain muuta vastaavaa. Vaiko se pitkään haaveissa pyörinyt floristin ura… Vielä kun jostain löytäisi voimia ja rohkeutta lähteä työstämään näitä ajatuksia pidemmälle. Sen aika ei kuitenkaan ole juuri nyt, haastavan sairauden varjostaessa perheemme jokapäiväistä elämää. Siksi olenkin kiitollinen nykytyöstäni, ymmärtäväisestä esimiehestä sekä ihanista työkavereistani ღ
Hups, piti kirjoitella pikaisesti kuulumisia siitä kuinka talviloma oli ja meni kotioloissa, aurinkoisessa säässä ulkoillen ja moooonta kahvikupillista nauttien. Samalla ihan hieman kateellisena toisten kuvia rantalomilta tai ihanien tunturimaisemien keskeltä katsellen. Ehkä mekin vielä joku vuosi taas reissataan, nyt ei ollut sen aika. Toisaalta viikko kotioloissa on tuntunut mukavan pitkältä, kuinka ihana tunne onkaan se, että lauantai on joka päivä! Ja kuinka kivaa olikaan pitkästä aikaa lomailla yhtä aikaa tyttärien kanssa, koko perheen voimin – kun kenenkään ei tarvinnut aamuisin herätä. Nahkavekkarimme Väinö tosin on pitänyt huolen siitä, ettemme me vanhemmat lomapäivinäkään sentään yli kahdeksaan nukuta… sinänsä ihan jees, eipähän ole mennyt päivät nukkumiseen :)
Nyt kuppi kahvia ja sitten sunnuntaipuuhiin, pyykinpesua, hieman ulkoilua ja treenikyydit.. siitä se arki taas pikkuhiljaa käynnistyy. Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille ja lomansa aloittaneille ihanaa lomaviikkoa! Tulevasta viikosta taitaakin tulla edeltäjäänsä lumisempi…
