Hyvää naistenpäivän iltaa! Jotenkin minulla nämä tällaiset ”erikoispäivät” menevät aina ohi – siinä missä itse vasta havahdun päivään, on some jo täyttynyt aiheeseen sopivilla kuvilla ja postauksilla. Oli sitten kyseessä joulu, juhannus, laskiainen tai naistenpäivä :D Joten blogissa ei siis tarjoilla tänään sen enempää kauniita kukkakuvia kuin päivään sopivia ajatelmiakaan. Kukkakuvia olisi saattanut tarjolla jopa olla – jos olisin ehtinyt ostamaan itselleni kelpaavan kukkakimpun (eli papukaijatulppaaneita, anemoneja tai leinikkejä :) ). Meillä mies ei nimittäin ole milloinkaan (poislukien ylioppilasjuhlani) tuonut minulle kukkia – asia, mistä saan syyttää vain ja ainoastaan itseäni. Satuin nimittäin joskus ajanlaskun alussa tokaisemaan, etten tarvitse kukkasia kunhan mies tekee minulle ruokaa. Ja sitähän tuo tuolla keittiössä jälleen tekee, tällä kertaa herkullista pizzaa ღ
Mennään siis tämä naistenpäivä sisustusinspiraation merkeissä, tällä kertaa miesten kuvilla varustettuna. Eikä edes keiden tahansa miesten vaan Rollareitten. Tässä vanhaan sikaritehtaaseen remontoidussa asunnossa näyttää asuvan aikamoinen Rollari-fani, ainakin julisteista / tauluista päätellen. Kuriositeettina mainittakoon, että aikoinaan sähköurkuja / syntikkaa soittaessani, oli yksi ehdottomista lempikappaleistani Paint it Black :)
Mutta takaisin kuvien asuntoon, jossa minua miellyttää eniten tuo avoin olohuone/ruokailutila/keittiö – erityisesti sohvanurkkaus pöytineen näyttää kodikkaalta. Samoin näkymät huoneesta toiseen. Ja nuo kauniit ikkunasyvennykset.
All photos via Alexander White.
Mutta nyt Voicen ja pizzan pariin. Tänään on ollut hyvä päivä sillä äitinikin pääsi kotiin sairaalasta – ihan paras naistenpäivän uutinen ღ Enpä olisi uskonut vielä maanantaina sydänvalvomossa istuessani äidin kotiutuvan näin nopeasti. Mutta hyvä näin – vaikka nyt sitten huomaankin jännittäväni miten pärjäävät siellä keskenään. No huomenna käyn tarkistamassa tilanteen.
EDIT. Toivottavasti ette pahastu siitä, että mulla on kommenttien tarkistus päällä ja siitä johtuen kommentit tulevat näkyville viiveellä. Blogiini tulee nimittäin lähes miljoona ulkomaalaista roskaviestiä päivässä enkä ole vielä saanut niitä blokattua millään keinoin… ärsyttävää!
inspiraatiokuvia mun elämä sisustus
Long time no see, tai ainakin siltä tuntuu kun ei muutamaan päivään ole suonut blogille ajatustakaan. Tai no, ajatuksia kyllä (ja potenut huonoa omatuntoakin radiohiljaisuudestani) mutta en sen enempää. Päätin nimittäin laittaa asiat tärkeysjärjestykseen – ja siinä tärkeysjärjestyksessä blogi ei ole viime päivinä ollut ykkösenä eikä edes palkintosijoilla. Kun kyseessä on kuitenkin ”vain” rakas harrastus, menevät ne oikeasti tärkeämmät asiat ohitse. Läheisten hyvinvointi ja oma jaksaminen. Jos valittavana on iltaisin ollut pääntuuletuslenkki ulkona tai istahtaminen koneen äärelle niin arvannette kumman olen valinnut – tultuani sairaalasta äitiäni katsomasta.
Mutta sitähän elämä on, asioiden priorisoimista. Kaikkea kun ei ehdi mitä haluaisi, edes parhaimpina päivinä. Saati päivinä, joina huoli lamaannuttaa mielen ja lähes toimintakyvynkin. Viime perjantaista lähtien en juuri muuta ole osannut ajatella kuin äitini vointia – ja isääni kotona yksinään. Ja voi kuinka monta puhelua sitä onkaan tullut soitettua isäni kanssa viime päivien aikana. Miten sitä onkin niin huolissaan sekä äidistä sairaalassa että isästä yksinään kotona. Tuplahuoli – vaikka siihen ei ehkä olisi edes aihetta isäni ollessa varsinainen teräsvaari. Mutta huolehdinpa kuitenkin… ainoiden lasten ainoana lapsena tuo huoli tuntuu välillä ylitsepääsemättömän suurelta.
Mutta huhheijaa, niin vain äitini taitaa jälleen päästä kotiutumaan sairaalasta, ainakin nyt näyttäisi siltä ღ Vaikka emme moista olisi vielä toissapäivänä maanantaina uskoneet – silloin äiti joutui kiireellä sydänvalvontaan sykkeen ja verenpaineen romahdettua. Äidiltä myös poistettiin molemmista keuhkoista liki puolitoista litraa nestettä. Eilisiltana sairaalan sängyssä istui kuitenkin kuin toinen ihminen, tolkuissaan ja tilanteeseen nähden suht pirteänä ღ Ihan vielä en äitiä kyllä kotiin haluaisi – haluaisin ensin varmistuksen varmistuksen varmistuksen siitä, että kaikki on kuten pitääkin. Että sydän sykkii kuten sen kuuluu ja että ikävä virtsatie(?)tulehdus on saatu taas kerran aisoihin (voihan ms-tauti ja yksi heikosti toimiva munuainen sentään!). Mutta eipä tuo ihan niin taida mennä, ja ymmärrän kyllä ettei sairaalassa pystytä eikä haluta pitää yhtään ylimääräistä. Mutta oman mielenrauhan vuoksi sitä haluaisi olla ihan varma kaikesta. Toisaalta, ikinä et voi tietää tulevasta päivästä. Ja paraneminen on kuitenkin nopeinta kotioloissa.
Josko sitä taas huomenna (ehkä kenties) uskaltaisi hengähtää… Olen tosin tainnut jo monta vuotta olla jatkuvasti pienessä hälytysvalmiudessa – ja tuon takia kieltänyt vanhempiani soittelemasta enää yömyöhällä ilman mitään sen kummempaa syytä. Säikähdän nimittäin jokaikinen kerta kun näen jommankumman vanhempani numeron puhelimessani iltakymmeneltä. Yleensä aiheena on toimimaton netti tai juuri sillä hetkellä mieleen muistunut ei-niin-tärkeä asia ღ Mutta tätä kai se elämä iäkkäiden ihmisten kanssa tuppaa olemaan, pientä varpaillaan oloa…
Mutta juuri nyt kaikki siis suht hyvin. Sillä mennään. Ja minä menen tuttuun tapaani vielä hetkeksi television ääreen rentoutumaan… nukahtaen luultavasti alta aikayksikön. Kauniita unia kaikille!
