Kaupallinen yhteistyö: Lääkärikeskus AAVA
Töissä kynä tippuu lattialle ja purskahdan itkuun. Kotona en saa shampoopullon korkkia auki ja purskahdan jälleen itkuun. Tytöt kinastelevat ja huomaan kiihtyväni nollasta sataan alle sadasosasekunnissa. En kestä pienintäkään vastoinkäymistä ilman hermojen menetystä tai itkuun purskahtamista. Liikennevaloissakin tekisi mieli nousta ulos autosta ja puida nyrkkiä ärsyttävälle viereisen kaistan kuskille. Juoksulenkkikään ei kulje enkä edes muista mitä olen minuutti sitten tytöiltä kysynyt – saati että muka vastasivat minulle jo jotain. Suklaa sen sijaan maistuu mutta silti huomaan vain laihtuvani.
Siinä muutamia oireita työuupumukseni ajalta. Olen itseasiassa kokenut jonkinasteisen työuupumuksen nykyisen työurani aikana kahdesti. Molemmilla kerroilla uupumus on iskenyt vasta siinä vaiheessa kun pahin stressi ja kiire töissä on helpottanut. Siinä vaiheessa kun pystyi hieman jo hengähtämään. Ja sitten tuli yllättäen se itku kynän tipahtamisesta lattialle… Ensimmäisellä kerralla en ymmärtänyt mistä on edes kyse – ihmettelin vain miksi kaikki niin ahdisti ja itketti. Toisella kerralla tiesin jo missä mennään ja osasin hakeutua aikaisemmin lääkäriin.…
Se mikä minut varmastikin pelasti tuolloin vielä pahemmalta uupumukselta olivat unenlahjani. En tuolloinkaan menettänyt yöuniani vaan nukuin yöni sikeästi. Unen merkitystä jaksamisen ja hyvinvoinnin kannalta ei voine liikaa korostaa. Itse tosin olen huono esimerkki tässä suhteessa – olenhan varsinainen yökukkuja. Olen tehokkaimmillani iltaisin ja jään lähes aina hääräämään omiani muun perheen mennessä nukkumaan. Ja silti herään jo varhain. Toisaalta olen ollut samanlainen jo pienestä pitäen. Mutta vaikka selviänkin suht lyhyillä yöunilla, olen alkanut kiinnittää nukkumiseeni entistä enemmän huomiota näin iän karttuessa. Viime kesänä ja syksynä tuli myös todistettua se, että ilman riittävää ja hyvälaatuista yöunta sitä on kuin kävelevä zombie. Onneksi tuo meidän yksivuotias koiramme Väinö oppi kuitenkin lopulta nukkumaan yönsä niin pääsimme me muutkin takaisin normaaliin nukkumisrytmiin.…
Itse pidän oman jaksamiseni kannalta ehkä kaikkein tärkeimpänä asiana liikuntaa. Nuorempana olin varsinainen sohvaperuna mutta itseasiassa tasan kymmenen vuotta sitten löysin liikkumisen ilon. Ensin pyöräilin, sitten uskaltauduin kuntosalille, hurahdin bodycombatiin ja juoksin pari maratonia… Ja huomasin olevani paljon aiempaa energisempi. Jo tunnin tehokas liikunta saa aivoni (poikkeustapauksia lukuunottamatta) off-asentoon – en mieti sen enempää työasioita kuin mitään muutakaan. Työuupumiseni aikoihin en tuohon fiilikseen päässyt. Silloinkin liikunta toki teki hyvää ja oli lääkettä huonoon oloon mutta aivoni raksuttivat työasioissa. Uupumuksen hellittäessä löytyi jälleen se liikunnan ilo. Itse rakastan kunnollisia hikitreenejä mutta jollekin toiselle kävelylenkit voivat ajaa saman asian. Tärkeintä onkin löytää se oma lajinsa ja liikkua omien tuntemustensa mukaan, toki myös hieman itseään haastaen.
Neljänkympin rajapyykin ylitettyäni olen joutunut huomaamaan, kuinka kroppa ei enää palaudu samallalailla kuin nuorempana – oli kyseessä sitten palautuminen liikunnasta, valvomisesta tai juhlimisesta. Myös venytellä pitäisi huomattavasti aiempaa enemmän – samoin pitää huolta lihaskunnostaan. Voi kuinka ihailenkaan mieheni lähes 90-vuotiasta isää, joka venyttelee edelleen jokaikinen aamu! Ja on tehnyt samaa kuulemma reilut 50 vuotta. Itse sitä vain istuu tietokoneen ääressä niskat jumissa ja venyttelyt jäävät siihen mitä jumppatunnilla on tarjolla… Onneksi siis on edes ne jumppatunnit! Ja kaikki mahdolliset vitamiinit ja hivenaineet. Itse ostin juuri B12-vitamiinia suihkeena – sen kun pitäisi piristää sekä auttaa niin erilaisiin jumituksiin lihaksissa kuin muistinkin suhteen.….
Sana on vapaa, oletteko te muut kokeneet työuupumuksen? Entä miten huolehditte omasta jaksamisestanne ja pidätte stressin hallinnassa? Jotkut teistä saattavatkin muistaa, kuinka käväisin viime vuoden puolella ambulanssilla ensiavussa yhtäkkiä (illalla töissä) ilmaantuneiden rintakipujen vuoksi – ja vietin yön tarkkailuosastolla sydänkäyriäni ruudulta katsellen. Keskellä yhtä vuoden kiireisintä kuunvaihdetta. Kaikkien tutkimusten jälkeen lääkärit totesivat, ettei sydämessäni onneksi ole mitään vikaa vaan oireet johtuivat stressistä. Vaikka se kympin tyttö yritti siellä sydänkäyriä katsellessaankin muistuttaa kiireisistä työtehtävistä, otin silti opikseni ja päätin yrittää olla stressaamatta. Tehdä töissä parhaani, en yhtään enempää enkä vähempää. Tehdä sen, mitä työajan puitteissa ennätän. Toistaiseksi olen tuossa päätöksessäni pysynyt, enkä pelkästään töiden vaan ihan kaiken muunkin suhteen – sitä parempaa päätöstä ei oman hyvinvointinsa ja jaksamisensa eteen voi tehdä. Niiden terveellisten elämäntapojen ohella.
Nyt hetkeksi television ja Mauno Koiviston hautajaisten pariin – ennen sitä tärkeää yöunta. Päivän mentyä tanssinäytöksissä jäi hautajaisten katsominen iltapuhteiksi. Ajatuskin ohjelman katsomisesta tosin itkettää. Mutta sitähän se elämä on – iloa ja surua vuoronperään.
…
…
No joo, osin tutulta kuulostaa. Muutama vuosi sitten töissä oli kiirettä ja stressiä. Koko kesäloman stressin töihin paluuta kun tiesin mikä odottaa. Elokuun lopussa en sitten jaksanut iltaisin ja viikonloppuisin mitään. Muistan yhdenkin viikonlopun kun en päässyt riippumatosta ylös (olin muuten silloin ruskeampi kuin koskaan, etupuolelta ?). Mies teki ruuat ja sisko hoiti lapsia. Sain myös rytmihäiriöitä jotka menivät onneksi stressin laannuttua ohi. Hetki sitten olin taas kardiologin juttusilla, mutta stressiperäisiä taisi olla nekin rytmihäiriöt. Huomaan myös unohtelevani asioita, jos meneillä on liikaa kaikkea. Joskus sovittiin miehen kanssa että haetaan autoni kaupungista ja ajetaan peräkanaa kauppaan. Pian huomasin ihmetelleeni missä ajelen ja mieskin soitti perään että missä viivyn. Olin ajamassa kaupan sijaan kotiin. Olen yrittänyt (ja päättänyt) opetella että riittävän hyvä on tarpeeksi. Ja opetellut sanomaan ei ja jakamaan vastuuta myös muille. Hankalaa mutta kehitystä on jo tapahtunut. Rikkaruohot ja liikunta ovat olleet parhaat avut stressiin! Jumpassa sekoan heti, jos en keskity ja mietin töitä tai jotain muuta.
Itsekin muistan tuon tunteen kun ei saanut mitään aikaiseksi. Ja näemmä nuo rytmihäiriöt ovat se yksi selkeä stressin oire – tai seuraus. Sellainen oire, joka kyllä pelästyttää jo tosissaan ja saa miettimään mikä onkaan elämässä tärkeintä! Toivottavasti pysyvät poissa vastedes niin siellä kuin täälläkin! Kitketään vaan niitä rikkaruohoja ja käydään juoksulenkeillä :) Ja opetellaan tosiaankin sanomaan ei – se kannattaa aina välillä! Vaikka kuinka huono omatunto heti soimaisikin.
Heissan…
Edelleen toipumassa ja en tiedä toivunko ikinä. Minulla ei ole tukiverkkoa tai auttajia, koska olen yksin 24/7 lasten kanssa, joten en pääse irti. Mies töissä maailmalla ja kun yritän purkaa uupumusta tai tilannettani, niin lähinnä minulle kuitataan, että mitäs teitte lapsia tai tms ilkeää… Olen luopunut töistä, hyvin useasta minulle henkisesti tärkeästä asiasta, että saisin/olisin ja parempi äiti ja kuntoutuisin, kun aika ei riitä mihinkään. Mutta kun luovuin itselleni tärkeistä jutuista, kuolen sisältä. Vaikka lapset ovat minulle maailman tärkein asia, niin tämä homma on syvältä… Toipumaan en pysty ja tiedostan olevani luupissa. Avun pyytämistä en enää edes harrasta, koska huomaan kaiken olevan sanahelinää.
T. Ei enää 5,5v nukkunut
Lue netistä tukiperhe toiminnasta ja hae lapsillesi sellaista! saattaisi tuoda sinulle kaipaamasi oman ajan, voimia!
Voi Kati ღ Tuo sinun tilanne on kyllä mennyt aikas pitkälle ja vaatii myös pitkällisen toipumisen. Mitenköhän pystyisit löytämään jonkinlaisen kultaisen keskitien kaiken suhteen? En minäkään osaisi kuvitella olevani tekemättä töitä – tuskin olisin silloin yhtään parempi äitikään. Mutta töitä pitäisi osata tehdä / pystyä tekemään ainoastaan se kahdeksan tuntia päivässä, maksimissaan viisi päivää viikossa. Ja loppuajan sitten keskittyisi perheeseen ja omaan hyvinvointiin. Jos tuo Väpe on tosiaan tulossa teille hoitoon niin kuule sen kanssa teet pitkiä kävelylenkkejä – siinä terapiaa parhaimmillaan ღ
Ihana Marja, kun kommentoit ja uskallat puhua asiasta ❤️
Paljon ollaan aiheesta keskusteltu ja juteltu kanssasi,mutta tähän aiheeseen riittää aina näkökantoja ja tunteita.Ja hyvä, että ne kaikki tulevat jollakin tapaa kuulluksi ja esille. Auttavat varmasti useaa ihmistä huomaamaan, että eivät ole yksin asiansa kanssa.
Miksen uskaltaisi. Tässä iässä sitä taitaa uskaltaa jo melkein mitä vaan :) Myöskin myöntää välillä olevansa uupunut. Ja yksi mun omista selviytymiskeinoista lienee aina ollut juurikin tuo puhuminen ystävien kanssa – kiitos siis kun olet olemassa sinäkin ღ
Kovin tutulta kuulostaa kyllä. Minun työuupumukseeni liittyivät myös työyhteisön ongelmat sekä suoranainen työpaikkakiusaaminen, mutta työterveyshuollon ihanien ihmisten tuella onnistuin kasaamaan itseäni sen verran että sain aikaiseksi irtisanoutua ja löysin uuden työpaikan -vasta jälkeenpäin tajuten miten sairas entinen työyhteisö olikaan. Samaan itkuisen zombin jamaan en halua enää ikinä päätyä ja toivon tuosta kokemuksesta oppineeni sen, että lyön jarrua jo hyvissä ajoin ennen kuin asiat menevät mahdottomiksi. Yksi iso havahtuminen tuli siinä kohtaa kun lapseni kysyi, että äiti miksi sinä et ole enää iloinen. Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi työpahoinvoinnin kourissa, kun vaakakupissa on oma ja perheenkin hyvinvointi. Yritetään me kympin tytöt välillä muistaa pitää huolta itsestämmekin!
Lasten kommentit kolahtaa aina ekstra kovaa. Meillä joskus poika kysyi isältään nukkumaan käydessään, että onko äitin töissä kaikki muut kuolleet, kun äiti ei voi jäädä kipeän siskon kanssa kotiin (isä oli jäämässä) ?. Tunsin sellaisen piston sydämessäni että jatkossa hoisin asiat niin että pystyin jäämään.
Auts, aika osuva kommentti lapseltasi! Ja herättelevä! Mä muistan kuinka tein usein töitä kotona silloin kun tytöt olivat pieninä kipeitä.. ihan älytöntä! Podin yhtäaikaa huonoa omatuntoa siitä, etten ole töissä kun siellä muilla kiirettä – ja siitä, että tein niitä töitä kun lapset olivat kipeitä. Näin jälkikäteen ajateltuna olisinpa keskittynyt ainoastaan lapsiin!
No vähemmästäkin uupuu (ja masentuu) – työpaikkakiusaaminen olisi kyllä jotain hirveää. Onneksi meillä ei sellaista ole ikinä ollut, kiireen ja tulospaineiden tuomaa stressiä sitäkin enemmän yhdellä jos toisella. Mutta silti pääsääntöisesti aina hyvä yhteishenki.
Onneksi uskalsit irtisanoutua ja jaksoit hakea uutta työpaikkaa! Uusi työpaikka toisi varmasti itsellenikin ihan uudenlaista draivia – tosin tykkään myös nykyisestä työstäni, sekä tiimikavereistani ღ Mutta niin paljon en työstäni pidä, että olisin minäkään enää kertaakaan valmis uuvuttamaan itseni sen vuoksi! Tosin niin olen vannonut aiemminkin – se tunnollinen kympin tyttö vain meinaa unohtaa tuon aina välillä…
Niin ja tuo lasten suusta totuuden kuuleminen… se todellakin kolahtaa ja herättelee ehkä enemmän kuin mikään muu! Lapset ovat niin yllättävän teräviä ja näkevät / tajuavat enemmän kuin uskoisikaan.
Kerroit juuri tuntemukseni tällä hetkellä. juuri eilen illalla sanoin miehelle että miksi minua itkettää ja ahdistaa ja stressaa nyt kun pahin työrumba ja kodin remontti ja raha-asiat on hellittämässä ja selkitymässä?! mutta sinähän juuri kerrot että se tulee niiku jälkeenpäin. nyt koko kroppa ja mieli vaan huutaa että lepoa, lomaa, omaa aikaa..lenkkipolut ja terveellistä ruokaa. Toki piti kokeilla sekin juhliminen ja voih, melkein vuoden tauon jälkeen sekin oli lystiä!(vaikkakin seuraava päivä oli kaamea olo,hih:) vaan täällä samalla ajatuksella mennään: kympin tytön on vaan hellitettävä ja alettava ajatella itseään. Tiedän vaan kokemuksesta että tiestä ei tule helppoa koska ihmiset on niin tottunut että minä teen kaiken ja järjestän kaiken. Saan siis taistella vapauteni. Kiitos. tarinasi lohdutti todella paljon!!
No mutta tuohon sen selittää juurikin. Mä ainakin aina jaksoin hyvin sen huippukiireisen ja stressaavimman ajan mutta sitten tilanteen rauhoituttua iski ahdistus. Hyvänä esimerkkinä tilanne jokusen vuoden takaa kun kolme henkilöä (ja parasta työkaveriani) viiden hengen tiimistämme vaihtoi samaan aikaan kilpailijalle töihin ja meitä jäi kaksi hoitamaan viiden ihmisen työt. Jotenkin ihmeellisesti me jaksettiin painaa ja selvittiin aikas hirveästä tilanteesta… kunnes tilanteen tasaannuttua iski uupumus. Tuolloin muistan kuinka juurikin se kynän tippuminen itketti.
Reippaasti vaan lääkäriin! Itse olen ollut molemmilla kerroilla pari kuukautta sairaslomalla – se riitti minulle noissa tilanteissa. Niin ikään pääsin juttelemaan psykologille – se auttoi hurjasti hahmottamaan tilannetta ja niitä omia tuntemuksia.
Ja siis todellakin – ei sen kympin tytön ihan kaikkea kuitenkaan tarvitse (ainakaan yksinään) hoitaa! Välillä pitää osata olla myös itsekäs. Ja vaikka lähteä sinne juoksulenkille jos siltä tuntuu! Tsemppiä sinne ღ
Minä olen jo järjestänyt heinä-elokuun vapaaksi, joten toivon sen rentouttavan ja antavan samalla voimia opetella olemaan itsekkäämpi! Olen myös alkanut miettiä että vähentäisin osan työtaakasta. Painostus vaan on kova joka suunnasta. Tää yhteiskunta on sellainen että ihmistä ’arvostetaan’ viemällä siitä kaikki mehut ja siinä sokaistuu itsekkin että on mukamas korvaamaton.
Minulla on vähän erilainen ”työuupumus”, koska oireeni alkoivat muun arjen keskellä eivätkä varsinaisessa työssä. Meillä on kolme pientä lasta, oma opiskelu ja remontit ym. hektistä meneillään. Jouduin reilu vuosi sitten sairaalaan, koska heikotti, jalat eivät pitänee, päätä särki kuin olisi pesäpallomailalla hakattu ja sydän pomppi miten sattuu. Muutaman päivän tarkkailun ja tutkimusten jälkeen ei löytynyt mitään muuta kuin kortisoliarvo koholla. Se saattoi kertoa juuri stressiin liittyvistä asioista, koska muutaman viikon päästä sekin arvo oli normaali. Viisi viikkoa kesti palautua suhteellisen ennalleen, mutta en jaksanut edes korttelin kiertämistä pidempää lenkkiä tehdä. Välillä meinaa tulla samantyyppisiä oireita, kun unet jäävät vähäiseksi ja on liian monta rautaa tulessa. Nykyään osaa jotenkin paremmin kuunnella itseään. Olen yleensä sellainen, että pää kestää aika paljon, mutta ilmeisesti fysiikka ei sitten kaikkea kestäkään. Jollakin tavalla kehon on kerrottava, että nyt riittää! :)
Uupumus saattaa yllättää kyllä milloin vain – ja siksi ehkä minunkin oli aikoinaan vaikea edes ymmärtää mistä oli kyse. Kun en tavallaan kokenut edes olevani enää siinä vaiheessa niin stressaantunut enkä uupunut kuin aiemmin. Mutta kun tuon on kerran kokenut, tunnistaa onneksi oireet seuraavalla kerralla huomattavasti nopeammin – ja pystyy ehkä helpommin korjaamaan tilannetta ominkin voimin. Riippuen toki siitä, kuinka paha uupumus on kyseessä.
Näemmä yllättävän monella on ollut noita sydänoireitakin, ja ne kyllä havahduttavat ottamaan asian tosissaan! Voi kuinka peloissani olinkaan sairaalassa viime marraskuun lopulla kun en tiennyt mistä rintakivuissa oli kyse. Kummasti helpotti kun kyse olikin ”vain” stressistä – ja kummasti sai kiinnittämään huomiota lepäämiseen. Mullakin siis näemmä viimeksi kesti pää mutta kroppa ei. Onneksi kroppa osasi sullakin kertoa milloin olisi syytä ryhtyä relaamaan!