>
Noniin… tässä lupailemaani asiaa juoksemisesta.
Tyttäreni kommentoi, ettei tätä kukaan jaksa lukea ;D
Tosin oikeasti minähän en tämän lajin asiantuntija ole, mahdollisimman kaukana siitä :)
Mutta muutama blogini lukija on kysellyt miten ihmeessä onnistuin vuodessa reenaamaan
täydestä nollasta maratonille…
Minähän siis olen pikkutytöstä pitäen inhonnut juoksemista – koulussa juuri ja juuri
jaksoin juosta 60 metriä mutta sitä pidemmällä matkalla alkoi aina heti pistää.
Joskus kymmenisen vuotta sitten käydessäni Painonvartijoissa, innostuin juoksemisesta
ensimmäisen kerran ever. Saihan siitä enemmän lisäpisteitä kuin mitä kävelystä ;)
Mutta silloin en vielä oppinut pitämään juoksemisesta, väkipakolla juoksin muutaman
lyhtytolpan välin…
Tämä nykyinen innostus lähti reteästä uhoamisesta ;) Mieheni nimittäin hurahti
maratoneihin jokunen vuosi sitten – ja silloin minä varsin reteästi menin
ilmoittamaan, että kyllä mäkin nyt yhden maratonin juoksen.. sanotaanko
vaikka vuonna 2010…! Ja kas, vuosi sitten keväällä hokasin, että mikäli aion
pitää lupauksestani kiinni, olisi ehkä syytä hankkia juoksulenkkarit ja alkaa
reenata ;D Ja siitä se sitten lähti…
Aloittelin melko lyhyillä lenkeillä – tosin mullahan oli sinänsä hyvä pohjakunto,
kiitos innokkaan jumppa- ja kuntosaliharrastukseni. Toki juokseminenkin tuntui
helpommalta kun en joutunut aloittamaan ihan rapakuntoisena. Mutta on juoksu
silti niin erilaista kuin vaikkapa jumppa missä jokaisen kappaleen välissä voit
hetken hengähtää ja juoda vettä. Miksei toki juostessakin voi välillä hengähtää,
mutta mulla on outo päähänpinttymä, että kun juostaan niin juostaan, ei pysähdellä :)
Kohtalaisen äkkiä huomasin jaksavani juosta viisi kilometriä… seitsemän kilometriä…
ja kummasti sitä saa aina lisäintoa kun huomaa jaksavansa enemmän kuin aiemmin!
Sitten löysin lempireittini (mistä nämä postauksen maisemakuvatkin ovat), ihana
hiekkatie maalaismaisemissa, peltojen keskellä… ja huomasin jaksavani juosta
koko tuon reitin, miltei 13 km. Ja tuohan nyt on jo tosi pitkä lenkki, ainakin mun
mittapuuni mukaan. Itse tykkään juosta jonkin tietyn lenkin, en samaa pururataa
eestaas, tai samaa reittiä ensin toiseen suuntaan ja sitten takaisin. Maiseman
pitää vaihtua koko ajan :)
Kun tuota lenkkiä jaksoin kipittää, tuli tunne, että voisihan sitä kokeilla
juosta puolimaratoninkin?! Minkä sitten juoksinkin viime syksynä Jyväskylässä,
hieman päälle kahteen tuntiin. Tuosta saavutuksesta olin tosi ylpeä. Reenasin
koko viime kesän tosi ahkerasti, niin lyhyempiä kympin lenkkejä kuin muutamia
pitkiä 20 km lenkkejä.. Kehittymisen kannaltahan on tärkeää, ettei aina juokse
samaa matkaa tai reittiä tai vauhtia. Välillä lyhyempi reitti nopeammalla temmolla,
välillä pidempi hitaammalla askeleella. jne. Ja ne lepopäivät! Niitä pitäisi
muistaa pitää… ja ne juuri ovat mun kompastuskiveni sillä minähän en malttaisi
levätä minään päivänä! Toinen kompastuskiveni on venytteleminen
– sen suhteen olen aivan liian laiska. Niinikään olisi hyvä harrastaa myös jotain
muuta liikuntaa, juoksemisen vastapainoksi. Lihaskunnon ylläpitäminen on
luonnollisesti myös tosi tärkeää!
Muutaman aloittelijan mokankin onnistuin tekemään… ensinnäkin ostin liian pienet
lenkkarit. Kun en vaan (blondi!) suostunut uskomaan kuinka isot juoksukenkien
pitää olla. Varpaat eivät saa ottaa kengänkärkiin kiinni – silloin kenkä on sopiva
kun varpaat eivät ota kiinni vaikka nouset kengillä varpaillesi. Eli about 1,5 cm
pitäisi jättää varpaille tilaa. Muutenkin kannattaa kyllä panostaa lenkkareihin,
ja käyttää urheiluliikkeiden asiantuntijoiden apua hyväkseen. JOS minä olisin
kuunnellut ja uskonut puheet kengän koosta, olisin välttynyt ainakin monelta
mustuneelta ja irronneelta varpaankynneltä – sekä todennäköisesti myös viime
talven vaivanneelta penikkataudilta. Liian pienet kengät ainakin omalta osaltaan
edesauttoivat pohkeitten menemistä jumiin (ja se venyttelyn vähyys…!), ja tuo
pohjejumitus kostautui sitten penikkatautina eli kipuna etusäärissä. Tuolloinhan
olisi toki pitänyt ymmärtää lepuuttaa jalkansa kerralla kuntoon mutta minäkö olisin
malttanut… ehei, kun en voinut juosta, kävin combatissa ym. jalkoja vaan lisää
rasittaneissa jumpissa. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi kannattanut vain polkea
kuntopyörää ja tehdä salireeniä…
Mutta mullahan oli tähtäimessä se maraton… ja kauhean stressin siitä
kyllä onnistuinkin itselleni kehittelemään – lähinnä juurikin jalkavaivojen vuoksi.
Mieheni oli laatinut mulle hienot lukujärjestykset ja excelfilet minkä mukaan
minun olisi pitänyt reenata… vuoroin kevyempiä, vuoroin rankempia reeniviikkoja,
rankempien aikana olisi kevään edetessä pitänyt pystyä juoksemaan monta pitkää
(20-30 km) lenkkiä.. mutta mulla juoksukilometrit jäivät alle puoleen suunnitellusta.
Ja koska en juurikaan pystynyt pitkiä lenkkejä juoksemaan, jäi myös nesteytyksen
ja tankkauksen (tosi tärkeä tekijä pitkillä lenkeillä ja maratonilla!) reenaaminen ja
testaaminen melko vähiin. Minä olen tosi huono juomaan (hyvä kun lasillisen vettä
muistan päivän aikana juoda…) joten mulle tuo nesteytyspuoli oli sitten maratonillakin
se ongelmallisin… samoin jäi testaamatta energiageelit ja -patukat.
JOS nyt lähtisin reenaamaan maratonille alusta alkaen uudelleen, harkitsisin ehkä jonkun
urheiluseuran tai kuntosalin järjestämää maratonkoulua – kallista lystiähän
nuo juoksukoulut ovat, mutta paljon kehujakin olen niistä kuullut! Tosin myös jokusen
negatiivisen palautteen… Mutta siellä oppisi varmasti kiinnittämään huomiota juuri
tuohon oikeanlaiseen tankkaamiseen ja energiansaantiin. Sekä oikeanlaiseen askellukseen
ja juoksutekniikkaan. Mutta toisaalta – mulla nyt on moninkertainen maratoonari
kotona neuvomassa ;)
Mutta sen kyllä opin, ettei maratonille lähdetä ihan tuosta, yhtään reenaamatta.
On se sen verran kova urakka, pitkä matka ja hullun hommaa :)) Toki jos olet
tosi hyväkuntoinen ja juossut koko ikäsi niin mikäs siinä – mutta kyllä moinen
ainakin minulta reenaamista vaatii. Siksi olinkin tosi tosi yllättynyt, että urakasta
kuitenkin maaliin saakka kunnialla selvisin, niinkin vähäisillä reenikilometreillä.
Mutta pohjakunto meinasi paljon – ja periksiantamattomuus :) Toki rajansa silläkin,
eihän tarkoitus ole kuitenkaan tuupertua radalle tai rikkoa paikkojaan.
Niin eikä tarkoitus toki ole menettää juoksemisesta sitä tärkeintä, iloa.
Sillä sen löysin ensimmäistä kertaa viime kesänä, ja varmaan siksi jäinkin koukkuun…
Kuinka ihanaa onkaan vetäistä lenkkarit jalkaan ja vaan lähteä lenkille!
Joko yksin omaan tahtiinsa (kuten minä tykkään juosta) tai yhdessä jonkun kanssa.
Joko linnunlaulua kuunnellen tai musiikit korvilla kuten mulla on tapana – mulla
osa juoksemisen ilosta ja hyvästä fiiliksestä tulee nimittäin ehdottomasti hyvän
musiikin kautta. Askel suorastaan lentää hyvien kappaleiden tahdissa :)
Tässä suosikkini tällä hetkellä…
Ja kuinka helppo laji juoksu onkaan – kuteet niskaan ja menoksi, suoraan
kotiovelta, tai missä vaan reissun päällä. Jumpalla / kuntosalilla kun aina
kuluu miltei auttamatta vähintään se tunti, parikin – juostessa tunnissa ehtii
jo pitkälle ja takaisin :) Ja parastahan on se lenkin jälkeinen euforinen olotila.
Maratonilla huomasi hyvin, että juoksemista voi harrastaa ihan kuka vaan,
ikään tai kokoon katsomatta. Tyyli on vapaa, samoin askelen pituus ja juoksunopeus :)
eikun lenkille,
>Sainpas paljon hyviä vinkkejä juoksemiseen.. Itse juoksen satunnaisesti n. viiden kilsan lenkkejä… :) Tajusin, että mullakin on liian pienet lenkkarit!! Varpaat ihan kärjessä ja pohkeet vaivaa aina juostessa.. Varpaat tulee kipeeks vaan pitemmillä lenkeillä… Oon ollu pikkasen tyhmä! :D Tunnistin ihan itseni kun kirjoitit niistä lenkkareista. Ite oon käyny muutaman tunnin kestävän juoksijakoulun, jossa katsottiin tekniikka ja käytiin läpi miten kannattaa harjoitella, jotta juoksukunto nousisi.. Tykkäsin kovasti ja etenkin tekniikassa mulla oli parannettavaa.. :)
>Olen juuri sellainen muutaman tolpan valin juoksija.Tuntuu kylla ihan mahdottomalta,etta mina tykkaisin joskus juoksemisesta,mutta se naemma on mahdollista…Meilla valitettavasti ei ole lahiseudulla noin ihanat lenkkimaisemat vaan ollaan kaupungissa,makiset kadut ja liikennevaloissa saat odottaa aina valojen vaihtumista…Ja paremmin sita kehtaisi punaisena puuskuttaa ja holkkailla,kun ei olisi ihmisten tuijotettavana."Hattua" nostan saavutuksellesi!!!
>Tosi kiva ja kannustava postaus! :)Lapsena rakastin juoksemista ja voin vieläkin muistaa sen ihanan tunteen, kun jalat veivät eteenpäin hurjaakin vauhtia. Vielä parikymppiseksi asti kävin juoksulenkeillä urheiluharrastukseni ohessa.Sitten töpsähti. Kiinnostus juoksemiseen hävisi tuosta vaan. Olen aina ollut nopeiden lähtöjen (pikamatkojen) kipittäjä, mutta ihan viime aikoina (osin sun blogin ansiosta) olen alkanut miettiä, josko JOSKUS kokeilisi pidempiäkin matkoja.En haikaile maratoneille, mutta jos vaikka johonkin tapahtumaan vaikka kympin lenkille… ;) Lähtötilanne on siis rapakunto, joten jos vaikka kävelylenkin ohessa ottaisi joskus juoksupätkiä, niin lienee hyvä alku?
>Kiitos hurjasti!Mä tykkään juoksemisesta ja paljonkin. Into tulee vaan aallottain ja nyt ei ole.. Tämä auttoi asiaan. Hyvää kesää!!!
>Loistovinkkejä. Ja jestas. Huhhuh. Kova likka olet :)Itse olen entinen himojuoksija ja voin kovin helpolla ymmärtää tuon innostuksen!
>Kiva postaus!Minä olen myös niitä tolpanvälijuoksijoita, olen inhonnut juoksua ja nyt on kyllä kuntokin aikas huono. Mutta jostain kumman syystä olen alkanut kiinnostua juoksemisesta (vasta ajatuksentasolla ;) ), mutta luulen, että vähitellen voisin jopa lähteä lenkkiä yrittämäänkin – mielikuvaharjoitukset ensin ;))Kiitos lisäinnoituksen antamisesta!Tykkään kovasti blogistasi muutenkin, jatka samaa rataa :)Anski
>Kiitos postauksesta ! Kirjoituksestasi huokuu kyllä se i-n-n-o-s-t-u-s =0) Ja mitkä maisemat sun lenkkipolulla onkaan ! Itse juoksen joskus pitempää lenkkiä juuri metsätiellä, missä tällä hetkellä tuoksuu kaikki niittykukat <3…Eilen teloin molemmat reiteni pesäpallolla (viikko sitten taisin ne jo alustavasti reväyttää…) ja nyt saa siis pakkolepoa mun jalat, kun tuskin pääsen kävelemään…;0)HV76
>Tosi innostava postaus, kiitos! Mä edelleen lenkkeilen kolmisen kerta viikossa vain sen 30-40 min pitääkseni peruskuntoa yllä. Ei vaan kantti riitä maratonhaaveisiin… Penikkataudin oireet muuten loppuivat itselläni kun lopetin asfaltilla juoksemisen kokonaan – aiemmin oli tuskaa niiden kipujen kanssa, huh.
>Kiitos tästä postauksesta! Mullakin on kiinnostus juoksemiseen vasta siellä ajatuksen tasolla.. Aina välillä tosin olen koiralenkillä juoksennellutkin pätkiä. Ja pari vuotta sitten juoksin sisulla läpi Naisten Kympin, vaikka polvi huusi apua jo parin kilsan jälkeen ja seuraava yö oli todella tuskaa.. Niin joo, juoksen mä suunnistaessa mutta se on sellasta pätkittäistä.Ensimmäisenä pitäis kuitenkin hankkia ne hyvät lenkkarit, nykyiset on ihan kauheen huonot ja linttaantuneet. Ihailen sun saavutusta. Ja tuosta Painonvartija-maininnastasi tuli mieleen, että mun aivoihin on porautunut se aikanaan telkkarissa tullut Paikkareiden mainos, missä se ohjaaja lähti sieltä tapaamisesta juosten kotiin.. ja täytyy sanoa, että se mainos on kyllä yksi iso innostaja ollut juoksuasiaan mulle. Se ilo sen tyypin kasvoilla jäi mieleen.
>Kiitos vinkeistä! Myös täällä on yksi rapakuntoinen, juoksukammoinen lukija, joka on jostain ihmeen syystä ryhtynyt haaveilemaan juoksuharrastuksesta… Rohkaisevaa lukea, että joku on oikeasti pystynyt voittamaan inhonsa lajia kohtaan ja saavuttanut mielettömän marathon-tavoitteen! Onnittelut! Ehkäpä minäkin varovasti kokeilen muutamia juoksuaskelia… :)
>Juoksuharrastuksen aloitettua ainakin itselläni paras hetki oli se kun huomasi jalkojen vain vievän eteenpäin jostain kumman syystä. Jaksaminen ei kiinnittynyt esim. hengitykseen tms. Vaan oli aikaa katsella esim. talojen pihoja, ohimenevää liikennettä, koiriaan taluttavia ihmisiä … Hauskaa kyllä, mutta itselleni se hetki toi mieleen Forrest Gump-elokuvan ja siitä kohtauksen, jossa pikkutyttö huutaa:"Run, Forrest, run !". Ja Forrest Gump juoksee niin, että jalkatuet lentävät. Se on se juttu, josta juoksemisessa tai no, itselläni hölkkäämisessä tykkään: jalat vain menee vauhdilla eteeenpäin ja minä siinä mukana : )
>Olen ihaillen lukenut blogiasi ja juoksujasi! Kuulun itsekin juoksua inhonneisiin. Tai inhosin sitä hengästymistä ja hikoilua. Kävelylenkit on riittäneet. Kunnes sisuunnuin itseeni n. kuukausi sitten ja pakotin itseni hölkkään. Kävelystä siirryin hölkkään, asfaltilta pururadalle. Ystävän kanssa matkaa taitetaan 5-7 km, pahin mäki kävellään muuten yritetään höyryveturin tavoin puuskuttaa hölkällä. Mies himourheilijana tuomitsee tapani, tarjoaa matkaa sykymittaria vauhdin tasaajana. Mutta mitä sitä hidastamaan niin kauan kuin henki vähänkin kulkee :) Itselläni on vauhtia "hidastamassa" diabetes, joka kyllä hankaloittaa matkaa joka ikinen kerta ja eritavalla. No kuntoprojekti on kuitenkin hyvin alullaan ja tavoitteenani on nyt ekaksi juosta se pahinkin mäki eli 5 km kokonaan. Siitä sitten kilometri kilometriltä lisää. Se mahtava olo (hiestä litimärkä, parvi itikoita kimpussa) lenkin jälkeen saa lähtemään väsyneenäkin! Juoksuiloa meille kaikille!
>Have sporty you are:) Nice blog!Hug from Norway!