Aurinkoista alkanutta juhannusviikkoa kaikille. Itse olen päivissä aivan sekaisin vaikka en lomalla olekaan. Pidän tosin tämän alkuviikon vapaata, rippijuhlien jälkimainingeissa ja Musen konsertin tunnelmissa. Tyttärien rippijuhlat siis onnellisesti takana – aurinkoisessa kelissä vietettynä, vanhempieni, kummien ja lähimpien ystävien kesken ღ

”Annoin sinulle elämän,
mutta en voi elää puolestasi.
Voin opettaa sinulle asioita,
mutta en voi pakottaa sinua oppimaan.
Voin antaa sinulle suunnan,
mutta en voi olla aina suunnistamassa kanssasi.

Sallin sinulle vapauden,
mutta en voi vastata vapauksistasi.
Voin opettaa sinua erottamaan oikean väärästä,
mutta en voi päättää puolestasi.

Voin hankkia sinulle kauniita vaatteita,
mutta en voi tehdä sinusta kaunista sisältä.
Voin tarjota sinulle ohjeitani,
mutta en voi hyväksyä niitä puolestasi.

Voin opettaa sinulle arvostusta,
mutta en voi pakottaa sinua kunnioittamaan.
Voin auttaa sinua tavoitteiden asettamisessa,
mutta en voi saavuttaa niitä puolestasi.

Voin kertoa sinulle ystävällisyydestä,
mutta en voi pakottaa sinua olemaan hellä.
Voin neuvoa sinua ystävien valinnassa,
mutta en voi valita heitä puolestasi.

Voin varoittaa sinua maailman synneistä,
mutta en voi olla moraalinvartijasi.
Voin kertoa sinulle miten eletään,
mutta en voi antaa sinulle ikuista elämää.”

Tämä löytämäni vanhempien runo rippilapselle kuvastaa mielestäni varsin hyvin elämää nuorten kanssa, niin mennyttä kuin tulevaakin. Sillä juuri noinhan se on – neuvoja, tukea ja rakkautta voimme lapsillemme tarjota, mutta emme voi tehdä päätöksiä ja valintoja lastemme puolesta.

Luin ylläolevan runon myös itse juhlissa, itseni samalla ylittäen. En nimittäin ole minkäänmoinen puheiden pitäjä, jännitän yhtäkin lausetta moisessa tilanteessa. Mitään sen kummempaa ohjelmaa juhlissamme ei ollutkaan, lähinnä vain seurustelua ja yhdessäoloa. Vaan kyllä tuo parituntinen meni niin nopeasti, etten ennättänyt kaikkien kanssa kunnolla edes jutella.

Juuri kun kaikki olivat lähtöä tekemässä, tapahtui äidilleni tapaturma – isäni ei huomannut yhtä pientä porrasaskelmaa äitiä työntäessään ja kas, niin tipahti äiti pyörätuolista lattialle, murtaen samalla toisen jalkansa. Ja niin vaihtui juhlien ilo valtavaan harmitukseen äitini (ja samalla toki isänikin puolesta). Olin kovasti odottanut tuota iltaa juhlien jälkeen, jalkojen nostamista sohvalle ja vain relaamista. Kenties hieman jo konfirmaationpäivän kuvien katseluakin. Mutta eilisilta menikin kuin unessa, epäuskon vallassa. Harmitellen huonoa säkää ja hieman myös itseäni tapahtuneesta syyttäen – olinhan vaatinut äitiäni tulemaan juhliin vaikka tiesin, että äiti ei mielellään pyörätuolissaan tulisi.

Tänään onneksi huoli helpottui edes hieman käydessämme äitiä sairaalassa katsomassa – siellähän tuo istui sängyssään yllättävän pirteänä, toinen jalka kokonaan kirkkaanpunaisessa kipsissä. Ja suunnitteli kuinka juhlisimme hänen huomista 80-vuotispäiväänsä sitten viiden viikon päästä kun hän pääsisi sairaalasta kotiin. Vaikka tapahtunut edelleen harmittaakin valtavasti, yritän ajatella tätä myös toiselta kantilta, pienoisena lepolomana isälleni – jatkuvasta omaishoitajan työstä.

Välillä kieltämättä ihmettelen miksi jollekulle ihmiselle annetaan niin kovin paljon kannettavaa. Eikö yhdessä perussairaudessa olisi jo riittävästi taakkaa yhden ihmisen harteille. Mutta näemmä elämä ei mene aina niin… Ja elämä todellakin on valoa ja varjoja, vuorotellen. Tai välillä jopa yhtä aikaa kuten eilen sunnuntaina. Ilo ja suru samassa paketissa. Onni ja ylpeys fiksuista ja avarakatseisista tyttäristä, ja suuri huoli mummista.

Mutta nyt vihdoinkin pää tyynyyn ennenkuin aamu valkenee. Seuraavaksi siis kohti aurinkoista Helsinkiä ja Musen konserttia Suvilahdessa. Meinasin jo perua koko reissun äitini vuoksi mutta sitten päätin että tottahan toki lähdemme konserttiin – oma hyvinvointi kun on äärimmäisen tärkeää jotta jaksa huolehtia myös muista. Näihin kuviin ja tunnelmiin siis tällä kertaa, lisää rippijuhlatunnelmia ja kuvia tuonnempana…