Pitkästä aikaa täällä! Tai no, olen minä piipahtanut kommentteja lukemassa ja niihin vastailemassa mutta sen enempää aikaa en ole blogille moneen viikkoon uhrannut. Vuosikin ennätti tässä välissä vaihtua…

Moni onkin täällä ja instassa kysellyt aionko vielä jatkaa blogin kirjoittamista. Vastaukseni on etten tiedä, tai en ole varma. Toisaalta kaipaan kovasti kirjoittamista mutta toisaalta en kaipaa yhtään sitä ylimääräistä stressiä, mitä säännöllinen kirjoittaminen on välillä tuonut. Kaipaan kyllä paikkaa minne tallentaa ottamiani kuvia… olenhan jälleen, pitkästä aikaa innostunut tarttumaan kameraan – niinä harvoina, ihanina valoisina päivinä mitä viime aikoina on ollut. Katsellaan siis mitä tuleman pitää, ehkä pidän blogin valokuvapäiväkirjanani, tallennan tänne kuvia mutta en välttämättä tekstiä. Tai sitten palaan normaaliin postailutahtiin. Tai sitten en. Mutta kiitos, tuntuu mukavalta että kaipaatte ღ

Toisaalta olen myös kyllästynyt saamaan kritiikkiä siitä, että kuvaan vain yhtä kaappia ja sohvapöytää enkä julkaise kuvia muualta kotoamme. Tai siitä että toistan itseäni vuodesta toiseen kehittymättä suuntaan tai toiseen. Tiedostan toki itsekin nuo samat asiat ja siinä varmasti yksi suurimmista syistä miksi en hetkeen olekaan kirjoitellut. Kun mitään uutta ei kertakaikkiaan kuulu, enkä edelleenkään halua julkaista kuvia kuin niistä kuvakulmista, joista itse pidän. Tiedän myös, etten ole kovinkaan luova ihminen, en saa huikeita diy-ideoita eikä minulla ole mistään asiasta mitään mullistavaa sanottavaa. Saati että haluaisin enää nykyään jakaa elämääni somessa, sitä pintaraapaisua enempää.

Katsotaan siis mihin suuntaan tämä minut johtaa… Ehkä palaan blogini alkulähteille, pitäen tätä pintapuolisena päiväkirjana tai moodboardina niistä kauniista asioista mitkä ilahduttavat itseäni. Tallentaen tänne inspiraatiokuvia, joihin on mukavaa palata jälkikäteen. Kirjoittelematta mistään sen syvällisemmin tai asioita sen enempää pohdiskelematta.

Tänne siis kuuluu sitä samaa mitä aiemminkin, sitä normiarkea. Töissä luojalle kiitos tahti aina hieman helpottuu näin tammikuussa joten stressi sen suhteen on hieman helpottanut. Tuoden toki mukanaan aikamoisen väsymyksen nyt kun muutamasta aivan järjettömän kiireisestä kuukaudesta on hengissä selvitty. Kiireisimmistä ikinä. Kotona arki treenikyyteineen ja teiniangsteineen on tutuissa uomissaan. Kalenterikin on alkanut pikkuhiljaa täyttyä, lähinnä kevään tanssikisoista. Yritän myös ottaa aikaa itselleni, kerätä voimia uuvuttavan syksyn jälkeen. Ja kerätä voimia myös tulevaan sillä selvää on, ettei elämä taida tänäkään vuonna olla sen seesteisempää – meidän kummankaan vanhemmat kun eivät enää nuorru eikä tuo teinien stressi viimeisestä peruskouluvuodesta taida ihan heti helpottaa. En muista, että itse olisin aikoinaan stressannut lukiovalintaakaan niin paljon kuin nämä nykynuoret. Nykyään tulee välillä tunne, että kohta jo eskarissa pitäisi tietää mitä yo-kirjoituksissa aikoo kirjoittaa tai mihin ammattiin haluaa valmistua. Hyvänen aika, minä en tiedä jälkimmäistä vieläkään.

Mutta nyt näihin kuviin ja tunnelmiin. En tehnyt mitään uuden vuoden lupauksia mutta hemmetti vie, minun on oikeasti edes yritettävä nukkua enemmän. Edes iltayöstä sillä heräilen nykyään valitettavan usein aamukolmelta ja silloinhan kaikki maailman murheet tuntuvat aivan jättimäisiltä. Aamuyön tunneista huolimatta, hyvää alkavaa viikkoa kaikille! Näemmä vieläkään ei ole luvassa sen enempää lunta kuin pakkastakaan. Koiran omistajan unelmakelejä nämä kurakelit…!